Italia 2013: Sunnuntai 26.5. Kohti Toscanaa

Sunnuntain agendana oli matkata omin neuvoin takaisin Fiumicinon lentokentälle lunastamaan vuokra-autot, joilla matkustaisimme Toscanan asunnolle. Aamupäivän vietimme kuitenkin tutustumalla vielä Rooman asunnon lähialueisiin ja turistipuoteihin.

Skoottereita tosiaan oli.

Lonkalta ammuttu kuva paikallisesta Massimosta.

Stellan toinen suuri rakkauden kohde eli kaikenmalliset koirat. Useamman kerran matkan aikana neiti pilkki rattaissa nukkumatin kanssa vain huomatakseen koiran, jonka näkeminen räväytti silmät takaisin lautasen kokoisiksi.

Ilmeisesti joku paikallinen merkkihenkilö. ;)

Jonka naaman sai ostaa kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tuotteisiin.

Paikallinen tapa korjata autoja.

Rohkaisevia näkyjä edessä siintäviä ajokilometrejä ajatellen. Ja tonnin omavastuuta.

Kaikki omaisuus kannossa kohti lentokenttää

Italialaiseen tyyliin junamatkaan kuului viime hetken laiturinvaihto portaita pitkin ja nopea junanvaihto välipysäkillä, mutta loppujen lopuksi löysimme itsemme lentokentän sisällä sijainneelta pysäkiltä, josta suunnistimme autonvuokraustiskille. Paperien allekirjoittelun ja luottokortin esittelyn jälkeen selvisi, että varaamamme Peugeotin farkun sijasta meille lyötiin käteen Fiiatin avaimet ja toivotettiin hyvää matkaa. Pienen kyselyn tuloksena auton malliksi selvisi Fiat 500L, joka herätti epäilyksen tunteita seurueessamme. Rohkein mielin menimme kuitenkin parkkihallia kohti, josta löytyi kuin löytyikin kaksin kappalein yllättävän tilavia italianihmeitä.

Vankkurit

Nopean valokuvaussession ja navigaattorien synkronoimisen jälkeen olikin aika lähteä tutustumaan Italian liikenteeseen omin neuvoin. Sovimme, että Tero ottaa joukonjohtajan roolin ja me peesaisimme heitä parhaamme mukaan. Suunnitelma osoittautui nopeasti turhaksi, sillä Tero näytti italiaanoille kumpi on oikeaa formulakansaa ja jätti meikäläisen ensimmäisen mutkan jälkeen oman onnen nojaan. Navigaattorin ohjastamana löysimme kuitenkin oikealle tielle, ja muutaman autostradakilometrin jälkeen keskityinkin jo italialaiseen tyyliin enemmän ajotietokoneen näppäilyyn kuin liikenteeseen. Hetken kuluttua tavoitimme matkaseuralaisemme moottoritiellä vain kadottaaksemme heidät uudelleen Teron lähdettyä tutustumaan paikalliseen bordellikylään väärästä rampista käännyttyään.

Italian autoilukulttuurista voisi kirjoittaa oman bloginsa, mutta tyydyn tässä listaamaan muutaman havainnon viikon ajalta:

-Vilkun käyttäminen kaistanvaihtoon on kielletty, se on varattu ilmoittamaan pysäköinnistä erityisen vääriin paikkoihin. Vaihtoehtoisesti sitä voi pitää jatkuvasti päällä kilometrien ajan.

-Jos kaistoja on merkitty tielle esimerkiksi kolme, niitä on tosiasiassa viisi, koska myös kaistojen välinen katkoviiva on oma kaistansa, jolla voi ajaa jatkuvasti. Mielellään vilkku pysyvästi päällä.

-Kaistoista vasemmanpuoleisin on varattu yhdelle autolle, eli sille joka hönkii takapuskurissasi pitkiä valoja vilkuttaen ajonopeudestasi riippumatta. Jos et tajua väistää tätä kaistanomistajaa, sinut palkitaan töötillä ja/tai oikealta ohittamisella.

-130km/h rajoituksella varustetulla motarilla voi ihan hyvin olla mutkia, jotka suomessa poistettaisiin käytöstä hengenvaarallisina. Mutkan keskellä voi myös olla möykkyjä, jotka linkoavat auton toiselle kaistalle.

-Jokainen tie, joka ei ole moottoritie koostuu ainoastaan 90 - 180 asteen mutkista, jotka ovat joko ylämäkeen tai alamäkeen. Suora tienpätkä on yhtä harvinainen näky kuin sileä asfaltti. Keskinopeus näillä suomessa lähinnä mökkitieksi kelpaavilla teillä on noin 40km/h, rajoituksen ollessa 90km/h. Tämä ei kuitenkaan estä paikallisia ohittamasta jokaista autoa, joka ei matkusta itsesuojeluvaiston rajamailla.

-Rekkojen suurinta hupia on ohitella toisia rekkoja moottoritiellä molempien ajaessa rajoitinta vastaan sen mitä koneesta irtoaa. Tämä johtaa kilometrien mittaisiin voimanmittelöihin, joissa kuskit ovat rinnakkain katseyhteydessä parhaimmillaan minuutteja, ja takana tuleva liikenne odottelee mahdollisuutta ohittaa kisailijat.

-Tietullista lähtevät kiihdytyskilpailut ovat myös suurta kansanhupia. Parhaassa tilanteessa rinnakkain on kahdeksan autoa, joiden pitäisi yhdistyä kahdelle kaistalle noin sadan metrin matkalla vailla minkäänlaisia liikennemerkkejä tai kaistamerkintöjä. Hienoja ajosuorituksia juhlistetaan raivokkalla tööttäilyllä.

Vajaan 200 kilometrin taipaleen jälkeen löysimme matkaseurueemme toisen auton Chianciano Terme mäen päältä odottelemassa lisäohjeita asuinsijamme löytämiseksi. Tönö eli La Provence löytyikin lopuksi varsin helposti, vaikka se sijaitsi navigaattorille tuntemattoman hiekkatien päästä. Paikalla vastassa meitä oli asunnon emäntä, jota kutsuttakoon Joannaksi, koska emme missään vaiheessa päässeet yhteisymmärrykseen tämän rikkinäistä englantia jokeltaneen naisen nimestä. Ilmeisesti kielibarrikaadista johtuen myös jossain vaiheessa oli kadonnut informaatio, jonka mukaan meillä olisi seurueessamme kaksi sylilasta, sillä asuntoomme oli pedattu kahden parisängyn lisäksi kaksi kappaletta puolen metrin korkuisia sohvasänkyjä "lapsille". Heimoneuvoston kokoontumisen jälkeen saimme siirreltyä sänkyjä ja patjoja sen verran että kykenisimme majoittumaan ilman pysyviä vammoja lapsille. Tavaroiden roudaamisen jälkeen suuntasimmekin Joannan ohjastamaa ravintolaa kohti ruuankiilto silmissämme. Suomalaisena junttina tilasin tietysti nälkääni hyvältä kuulostaneen pihvin, joka tietysti paikalliseen tyyliin oli sitten tosiaankin pihvi eikä mitään muuta. Söin silti ja hyvää oli.